Juutalaisuus arjessa

Se, kuinka paljon juutalaisuus kunkin juutalaisen arjessa näkyy, on kiinni niin suuntauksesta, johon hän kuuluu kuin hänestä itsestään. Täältä löydät kuitenkin joitain yleisimpiä aspekteja.

Rukoukset

Riippuen siitä, kuinka uskonnollinen juutalainen on, alkaa hänen päivänsä rukouksella heti hänen avatessaan silmänsä, mille hetkelle on oma rukouksensa. Päivässä on kolme rukousajankohtaa: shacharit eli aamupalvelus, iltapäivästä rukoiltava mincha sekä illalla pidettävä iltapalvelus ma’ariv. Kussakin luetaan tietyt rukoukset tietyssä järjestyksessä. Perinteisessä juutalaisuudessa tällaiset tiettyyn aikaan sidotut mitzvot ovat koskeneet vain miehiä, mutta reformijuutalaisuudessa ne koskevat näin halutessaan ihan kaikkia.

Palvelukset vaativat minyanin eli vähintään kymmenestä bar/ bat mitzva-iän ylittäneestä juutalaisesta muodostuvan ryhmän. Yhdistettynä nykyarjen vaatimuksiin ja aikatauluihin sekä Israelin ulkopuoliseen todellisuuteen, missä juutalaiset ovat pahimmillaan todella pieni vähemmistö, eikä synagogia ei ole joka kadun kulmassa eikä välttämättä edes henkilön asuinkaupungissa (esim. Suomessa synagogia on koko maassa vain kaksi), käyvät reformijuutalaiset synagogassa/ osallistuvat palveluksiin lähinnä sapattina ja juhlapyhinä.

Vähimmäisvaatimus on, että jokainen juutalainen lukisi sheman kahdesti päivässä, aamulla ja illalla. Sheman sanat lausuessaan hän vahvistaa uskonsa juutalaisuuden ydinajatukseen: yhteen jakamattomaan jumalaan. Shema muodostaa myös sanat, jotka juutalaisen tulisi lausua viimeisellä henkäyksellään.

Berachot eli siunaukset

Berachot eli siunaukset (yksikkö b’racha) saattelevat uskonnollisen juutalaisen arkea aamusta iltaan. Sellainen lausutaan esimerkiksi ennen ruokailua (eri tyyppisille ruoille on omat b’rachansa) tai tiettyjen asioiden, kuten sapattikynttilöiden sytyttämisen jälkeen. Melkeinpä joka tilanteeseen löytyy oma b’rachansa, oli kyse sitten hyvien uutisten saamisesta, valtameren näkemisestä tai sateenkaaren todistamisesta.

B’rachot noudattavat tiettyä kaavaa, ja alkavat aina sanoilla Barukh ata Adonai, Elokheinu Melekh ha-Olam, eli Siunattu olet sinä Herrani, Jumalamme, maailman(kaikkeuden) kuningas. Niiden tehtävä on siis jatkuvasti muistuttaa niistä kaikista jokapäiväisessä elämässämme kohtaamistamme asioista, jotka Jumala on iloksemme luonut, olla tietoinen niistä, osoittaa kiitollisuutta ja olla ottamatta niitä itsestäänselvyytenä.

Mezuza

Juutalaisen kodin ovenpielessä tulijaa tervehtii mezuza, pitkänmallinen kotelo, jonka sisältä löytyy rullalle käärittynä kaksi Tooran säettä (5. Moos. 6:4-9 sekä 11:13-21). Toinen näistä jakeista on juurikin edellä mainittu shema.

Juutalaisille annettujen määräysten mukaan sellainen tulee olla jokaisen tietyt kriteerit täyttävään huoneeseen vievässä oviaukossa. Traditiosta johtuen se on tapana kiinnittää vinoon ja oven oikeanpuoleiseen seinään. Mezuzan kiinnittäminen on ensimmäisiä asioita, mitä juutalainen tekee uuteen kotiin muuttaessaan ja sitä varten lausutaan tietty b’racha eli siunaus.

Mitä uskonnollisempi juutalainen on, sitä todennäköisemmin hän huomioi mezuzan aina sellaisen ohi kulkiessaan. Tämä tapahtuu koskettamalla mezuzaa keveästi oikean käden sormilla ja sitten suutelemalla mezuzaa koskettaneita sormia viemällä ne huulilleen. Näin toimiminen on verrattavissa siihen, että ihminen lausuisi kyseisten jakeiden muodostaman rukouksen ääneen.

Juutalainen koti

Se, kuinka paljon juutalaisuus näkyy ihmisessä tai hänen kodissaan riippuu niin uskonnollisuuden asteesta kuin yksilöstä itsestään. Edellä mainitun mezuzan lisäksi kotoa saattaa löytyä seitsenhaarainen kynttelikkö menora, kirjahyllyjä saattaa täyttää Talmudin kaltainen juutalainen kirjallisuus, sivupöydällä saattaa seistä tzedaka-laatikko johon on tapana laittaa rahaa ennen juhlapyhiä ja tiettyinä juutalaisen kalenterin ajanjaksoina. Säästöpossun kaltaisen laatikon täyttyessä siihen kerääntyneet varat lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen.

Seinällä tai ulko-oven läheisyydessä riippuu mahdollisesti kädenmuotoinen hamsa-koriste, johon on kirjoitettu birkat ha-beit, kodille ja sen asukkaille suojelusta pyytävä rukous.  Mikäli ihminen elää juutalaisessa avioliitosta, saattaa seinällä hyvinkin olla kehystettynä myös taidokkaasti tehty; esim. maalauksin tai paperileikkauksin koristeltu ketuba, avioliittodistus.

Kodeista saattaa löytyä muutakin juutalaisesineistöä, kuten tiettyinä juhlapyhinä puhallettava, sarvesta valmistettu shofar-torvi, itää eli rukoussuuntaa merkkaava mizrah (yleensä koristeellinen ja vaikuttavaa ammattitaitoa osoittava paperileikkaus), sapattina käytettävät kynttilänjalat, viinin siunaamiseen tarvittava kiddush-kuppi tai erityisestä kynttilänjalasta, besamim-mausteastiasta sekä kiddush-kupista koostuva havdala-setti, jota käytetään viikoittaisen sapatin päättävän seremonian suorittamiseen.

Eri juhlapyhinä esiin pääsevät siihen liittyvät esineet: sapattina challah peitetään omalla liinallaan, hanukkana ikkunalaudalla palaa hanukkia, kahdeksanhaarainen kynttelikkö ja pöydän ääressä pyöritetään dreidel-hyrrää. Pesach-pöytää koristavat niin erityinen, aterian seitsemälle rituaaliselle ruoalle omat paikkansa omaava lautanen sekä ainoan tuona juhlapyhänä sallitun leivän, matzan, tarjoiluun tehdyt astiat tai tekstiilit.

Juutalaisuuden symbolit

Israelin ulkopuolella (tai isompien juutalaisyhteisöjen ulkopuolella) näkee hyvin harvoin ketään, jonka vaatetus, asusteet tai käyttämät korut kertoisivat hänen olevan juutalainen. Näihin kuuluu miesten (tai, reformisuuntauksissa halutessaan myös naisten) käyttämä kipa taikka korut, joissa toistuvia teemoja ovat Daavidin tähti, Jumalaa kuvaava kirjainyhdistelmä chai, hamsa tai Välimeren kulttuureista tuttu pahan silmän karkottaja. Tähän syynä ovat koko ajan huolestuttavammaksi nouseva turvallisuustilanne, jossa juutalaiset ovat viharikosten uhreja listaavien tilastojen kärjessä.

Juutalainen ruokavalio

Kashrut on nimitys juutalaiselle ruokavaliota koskevalle säännöstölle, jossa raaka-aine on joko kosher (syötäväksi kelpaava) tai treif (juutalaisilta kielletty. Eläimistä kosher-eläimiä ovat nisäkkäät, jotka märehtivät ruokansa ja joilla on halkinainen sorkka (esim. lehmä, lammas) suurin osa linnuista (ei kuitenkaan esim. petolinnut) sekä kalat, joilla on näkyvät suomut ja kidukset.  Loput (kuten sika ja äyriäiset) ovat treif ja näistä pidättäytyminen on tyypillisesti jotain, mistä myös reformijuutalaiset pitävät kiinni.

Ollakseen kosher, tulee lihaeläimet myös teurastaa tiettyjen sääntöjen mukaan. Itsestään kuolleita eläimiä ei saa syödä, eikä myöskään elävästä eläimestä otettuja ruhonosia. Tämän tekee shokhet, eli kyseiset rituaaliset äännöt tunteva teurastaja. Tätä ennen lausutaan tilannetta koskeva oma b’rachansa. Itse teurastus tapahtuu samalla tapaa kuin halal-teurastuksessa: katkaisemalla eläimen kaulavaltimo ja vuodattamalla eläin sitten verestään (veri on niin ikään treif).

Tämän jälkeen kuollut eläin tarkastetaan mahdollisten epämuodostumien ja vikojen varalta. Mikäli niitä löytyy, on eläin epäpuhdas, eikä täten täytä kosher- vaatimuksia. Eläintä ei tule kuitenkaan haaskata, vaan se voidaan myydä ei-juutalaisten käytettäväksi. Shohetin tehtäviin kuuluu myös poistaa eläimestä tietyt osat, jotka on Tooran mukaan kiellettyjä (1. Moos. 32:33, 3. Moos. 7: 23-25). Näihin kuuluu myös veri.

Kosher- ja treif- luokittelun lisäksi kashrutiin kuuluu jaottelu lihatuotteisiin (hepreaksi bashari/jiddishiksi fleishige ), maitotuotteisiin (halavi/milchige) sekä tuotteisiin, jotka ovat ns. neutraaleja (parve). Viimeksi mainittuihin kuuluvat mm. kala, kananmunat, vihannekset, pavut, viljatuotteet, pähkinät ja hedelmät. Niitä voidaan valmistaa ja tarjoilla niin liha- kuin maitotuotteiden kanssa, mutta liha- ja maitotuotteita ei saa valmistaa tai tarjoilla yhdessä (2. Moos. 23:19 , 2. Moos. 34:26) vaan maitotuotteiden nauttimisen jälkeen täytyy odottaa puoli tuntia (ja syödä jotain parvea) ennen lihatuotteiden syömistä. Liharuokien jälkeen odotusaika vaihtelee suuntauksesta ja etnisyydestä (ashkenaasi/ sefardi) riippuen kolmesta kuuteen tuntiin. Kasvisperäiset maitotuotteiden korvikkeet (soijamaito, kaurafraiche jne.) ovat parve, eli niitä voi käyttää myös liha-aterioiden valmistamiseen ja tarjoiluun. Vaikka Suomessakin myytävä maito lasketaan kosheriksi, nousee juustojen kohdalla ongelmaksi se, että niiden juoksute on eläinperäistä.

Uskonnollisissa juutalaisissa kodeissa asia on ratkaistu joko siten, että molempien valmistukseen, tarjoiluun ja puhdistamiseen on omat astiansa ja välineensä, toisissa keittiötä ja sen varustusta käytetään vain joko liha – tai maitotuotteiden valmistukseen (eli ne ovat joko bashari tai halavi). Kashrut- sääntöjen noudattaminen vaihtelee suuntauksesta ja yksilöistä toiseen. Tähän vaikuttavat yleensä myös käytännön seikat kuten se, onko kosher-lihaa ylipäätään saatavilla, onko maassa olemassa kosher-ravintoloita jne. Osa pitää kosheria kotona, muttei sen ulkopuolella, osa syö ravintolassa vain kalaa tai kasvis/ vegaaniruokia. Jotkut vetävät rajan sikaan ja äyriäisiin, jotkut saattavat syödä niitäkin.

Kaikki Suomessa myytävä kosher-liha tuodaan ulkomailta pakastettuna. Käytännössä sitä saa vain yhdestä helsinkiläisestä supermarketista sekä netissä toimivasta kosher-kaupasta. Kosher-ravintoloita Suomessa ei ole lainkaan.

Muiden, ihan tavallisissa kaupoissa myytävien, kosher-sertifioitujen elintarvikkeiden listan löydät täältä.

Sapatti

Sapatti on joka viikko toistuva hengähdystauko, joka alati hektistyvässä nykyajassa vetoaa myös moniin liberaalimpiin juutalaisiinkin. Perinteisesti säädökset koskien sitä, mikä sapattina on kiellettyä ovat hyvin tiukat (ei valojen sytyttämistä tai sammuttamista, ei autolla ajoa, ei minkäänlaisten sähkölaitteiden/ tekniikan käyttöä…) mutta reformijuutalaisuudessa asennoituminen on vapaampaa ja jättää linjaukset siitä, mihin kukin rajansa vetää, henkilön itsensä päätettäviksi. Monen kohdalla tähän vaikuttavat myös esim. työvuorojen kaltaiset asiat, joihin yksittäisellä työntekijällä ei monestikaan ole sananvaltaa.

Sapatti on kuitenkin lahja, joka olisi hyvä huomioida ja ymmärtää tämän päivän erityisyys, jos ei muuten, niin ainakin sapattikynttilät sytyttämällä. Sapatti antaa myös syyn/ luvan nykyään monen tahon suosittelemaan digipaastoon, jolloin paine jatkuvasti tavoitettavissa olemisesta väistyy levon ja läsnä olemisen tieltä.

Vaikka eivät itseään erityisen uskonnolliseksi luokittelisikaan, on perjantai-illan sapattiateria monen sekulaarinkin juutalaisen kohdalla rakastettu, tärkeät ihmiset yhteen tuova traditio.

Sekulaari juutalaisuus

Sekularisaatio eli maallistuminen on juutalaisuuden parissa ihan yhtä suuri nykyajan tosiasia kuin missä tahansa muussakin uskonnossa. Moni luokittelee itsensä sekulaariksi, mutta identifioituu silti ainakin kulttuurisesti juutalaiseksi. Tämä on verrattavissa tapaluterilaisuuteen: ihminen saattaa esimerkiksi viettää uskontonsa juhlapyhiä (pääsiäinen, joulu / pesah, hanukka) niiden uskonnollista merkitystä sen kummemmin miettimättä. Koska kyseessä on Israelin ulkopuolisessa maailmassa eli diasporassa vähemmistöuskonto, jonka jäsenten määrä voi maassa olla hyvinkin pieni (esimerkiksi Suomessa juutalaiset muodostavat vain n. 0.3 promillea koko maan väestöstä. Suomen juutalaisista lisää täällä), ovat seka-avioliitot koko ajan yleistyvä ilmiö. Niinpä samassa suvussa/ perheessä saatetaan kokoontua viettämään niin suurimpia juutalaisia kuin luterilaisia juhlapyhiä.

Monelle maallistuneelle juutalaiselle Yom Kippur on ainoa kerta vuodesta, kun nämä käyvät synagogassa, jos käyvät. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että juutalainen identiteetti olisi jotain, johon he suhtautuisivat välinpitämättömästi: heillä voi olla hyvinkin vahvoja näkemyksiä esimerkiksi antisemitismin tai Israelin/ juutalaisen kansan selviämisen suhteen.

Vaikka ihminen laskisikin itsensä sekulaariksi, saattaa hän perheineen kuitenkin olla mukana paikallisen juutalaisen seurakunnan/ yhteisön toiminnassa. Mitä suuremmasta ja vakiintuneemmasta yhteisöstä sekä seurakunnasta on kyse, sitä enemmän niillä on myös eri harrastustoimintaa, kuten urheiluseuroja, lukupiirejä, kuoroja ja yhdistyksiä. Esimerkiksi Suomen juutalaisessa yhteisössä on toiminut mm. oma partiolippukuntakin.

Halakhaan eli juutalaiseen lakiin kuuluu periaate dina di malchuta dina, mikä tarkoittaa, että juutalaisten on asuinmaassaan noudatettava sen maan lakia. Käytäntö menee siis meidän tuntemamme ”maassa maan tavalla”- ajattelun yli: siviililainsäädäntöön sitoutuminen on suorastaan uskonnollinen velvollisuus.

Juutalaisuus eri elämänvaiheissa

Juutalaiset rituaalit erityisine esineistöineen luonnehtivat myös elämän eri virstanpylväitä. Juutalaiset häät esimerkiksi vietetään juutalaista kotia symboloivan chuppa- katoksen alla. Mitä isompi (ja uskonnollisempi) yhteisö on, sitä todennäköisemmin sieltä löytyy myös eri yhdistyksiä ja käytäntöjä, joiden kautta pidetään huoli toinen toisesta. Näihin kuuluu mm. bikur cholim, sairaiden luona vierailu.

Yksi koskettavimmista on chevra kadisha, joka puolestaan huolehtii siitä, että jokaista kohdellaan tämän ansaitsemalla arvokkuudella myös kuoleman jälkeen. Yhdistyksen tehtävä on valmistella kunkin kuolleen juutalaisen ruumis juutalaisia hautajaisia varten. Yksin ei jätetä myöskään kuollutta suremaan jääneitä: perinteisesti hautajaisia seuraa seitsemän päivää kestävä suruaika eli shiva, jolloin yhteisö tuo surutaloon ruokaa ja muin keinoin mahdollistaa sen, ettei surijoiden tarvitse keskittyä mihinkään muuhun kuin menetykseensä.

Juutalaisuudessa uskotaan sielun olevan ikuinen ja palaavan Jumalan luo ihmisen kuoltua. siksikin ruumis pyritään saattamaan maahan mahdollisimman pian. Kuolemaan ja hautajaisiin liittyvät perinteet muistuttavat meistä jokaisen olevan kuolemankin edessä tasa-arvoinen: yleensä hyvinkin yksinkertaiset arkut on valmistettu puusta niin, että kaikki sen valmistukseen käytetty materiaali on luonnossa hajoavaa. Polttohautaus ei ole perinteisessä juutalaisuudessa ollut sallittua, mutta reformijuutalaisuudessa yleistyneen käytännön mukaan myös krematoidut vainajat voidaan haudata juutalaiselle hautausmaalle. Niidenkin tulee kuitenkin olla arkussa eikä tuhkien sirottelua hyväksytä.

Juutalaiset ovat perinteisesti pyrkineet hautaamaan kuolleensa mahdollisimman pian, jopa 1-2 päivän kuluttua tämän kuolemasta. Nykyelämässä se on usein mahdotonta (mahdollinen ruumiinavaus, hautajaisten järjestelyt, hyvinkin kaukana asuvien läheisten saaminen paikalle jne.), eikä hautajaisia voida järjestää myöskään sapattina.

Ei-juutalaisen silmiin voi tuntua kummalta, ettei juutalaisiin hautajaisiin ole tapana tuoda kukkia, vaan sen sijaan vainajalle kunnioituksen osoittaminen nähdään mahdollisuutena tehdä tzedakaa eli hyväntekeväisyyttä, esimerkiksi tekemällä lahjoituksen hänelle tärkeään tai läheisten valitsemaan kohteeseen. Kukkia ei tuoda haudoille myöskään niille myöhemmin suuntautuvien vierailujen yhteydessä, vaan juutalaisilla on tapana osoittaa vainajan muistaminen jättämällä kivi hänen hautakivelleen.

Juutalaisuuden kielet

Raamatun heprea

Juutalaisuuden tärkein kieli on aina ollut heprea, se sama, jota Israelin kansa jo tuhansia vuosia sitten puhui. Se kuuluu seemiläisiin kieliin, sen kanaanilaiseen haaraan. Muita tähän haaraan kuuluvia kieliä ovat moab, puuni sekä foinikia. Kieliä puhuttiin aikanaan nyky-Israelin alueella, Syyrian rannikolla sekä joissan Välimeren alueella sijainneissa yhteisöissä. Näistä on tänään jäljellä vain heprea.

Vanhimmat säilyneet esimerkit kirjoitetusta muinaishepreasta ovat peräisin 1000-luvulta ennen ajanlaskua. Meidän tänään Raamatun hepreaksi kutsuma kieli pysyi juutalaisen kansan puhuttuna ja liturgisena kielenä ainakin 200-luvulle jaa. Se on myös kieli, jolla käytännössä koko Tanakh kirjoitettiin.

Sitä seuranneet uskonnolliset kirjoitukset, Mishna, Gemara (eli näiden yhdessä muodostama Talmud) sekä Midrash, on puolestaan kirjoitettu ns. mishnaisella heprealla sekä aramealla. Aramea on Assyrian kuninkaiden aikana arvostetuksi noussut seemiläinen kieli, joka levisi käyttöön myös mm. Mesopotamiassa, Lähi-idässä ja jopa Arabian niemimaalla. Juutalaiset alkoivat omaksua sitä ollessaan maanpaossa Babyloniassa ensimmäisen temppelin tuhon jälkeen. Heprean puhekäytön alkaessa hiipua 200-400-lukujen välillä sen korvasi aramea.

Hepreaa pysyi vielä keskiajalla liturgisessa käytössä, minkä lisäksi sillä kirjoitettuun rabbiinisia tekstejä sekä runoutta. Arkikäytössä juutalaiset kuitenkin käyttivät eri puolilla diasporaa puhuttuja kieliä, joskin niistä omat kielensä kehittäen.

Diasporan kulttuurikielet

Lähi-itään, Pohjois-Afrikkaan ja muihin arabimaihin ja arabian kieltä käyttäneiden kansojen pariin asettuneiden juutalaisten, mizrahien, kulttuuriseksi kieleksi kehittyi juutalaisarabia, joka ajasta ja paikasta riippuen oli joko lähinnä yksi paikallisesti puhutun arabian murteista tai heprean aakkostolla kirjoitettu oma klassiseen arabiaan perustuva kielensä.

Etelä-Eurooppaan, pääosin Espanjaan ja Portugaliin, asettuneet juutalaiset, sefardit,  omaksuivat kielekseen ladinon, vanhaan espanjaan perustuvan, mutta heprealaisin aakkosin kirjoitetun kielen. Aikojen saatossa kieli jäi unholaan, mutta 2000-luvulla sitä on taas yritetty elvyttää, tällä kertaa myös latinalaisin aakkosin kirjoitettuna. Hyvin arkaaiseen espanjaan perustuvana siitä löytyy paljon piirteitä, jotka modernista espanjan kielestä ovat jo hävinneet.

Itäiseen ja Pohjoiseen Eurooppaan asettuneet juutalaiset tunnetaan ashkenaaseina. He muodostivat suuria yhteisöjä etenkin Puolaan, Liettuaan, Unkariin, Latviaan ja Romaniaan. Liturgisessa eli jumalanpalveluskäytössä hekin jatkoivat heprean käyttämistä, mutta muuten he käyttivät jiddishiä, keskiaikaiseen saksaan perustuvaa kieltä, jota niin ikään kirjoitetaan heprealaisin kirjaimin. Nimensä se sai puolan ”juutalaista” tarkoittavasta sanasta Yid. Heikot elinolot ja juutalaisiin kohdistuvat sortotoimet saivat vuosisadan vaihteessa monet emigroitumaan Yhdysvaltoihin, mihin syntyneen juutalaisyhteisön parissa jiddish nousi merkittäväksi kulttuurikieleksi, jolla julkaistiin lehtiä ja tuotettiin teatteria. Tämä oli merkittävä syy siihen, että jiddish selvisi holokaustin jälkeenkin, jossa lähes koko sitä Euroopassa puhunut väestö murhattiin. Tänään se on yhä tiettyjen ultraortodoksiryhmittymien arjessaan käyttämä kieli niin Yhdysvalloissa kuin Israelissa.

Nykyheprea

Israelin uudelleen perustaminen on vertailukohtia vailla oleva ihme. Sitä samaa on myös sen kielen, heprean elvytys. Vastaavaa; näin suuren mittaluokan puhekäytöstä hävinneen kielen elvyttämistä ei ole ihmiskunnan historiassa nähty.

Juutalaisen kansallisaatteen vahvistumisen myötä oli selvää, että yhteiseen kotimaahansa diasporasta palaava kansa tarvitsisi oman kielensä. Käytännössä yhtä selvää oli, että tämä kieli olisi heprea. Tämän suuryön otti 1800-luvun lopulla hoitaakseen Eliezer Ben-Yehuda, jota voidaan pitää nykyheprean isänä. Työ oli massiivinen urakka ja piti sisällään niin sen kieliopin formalisoinnin kuin sen sanakirjan standardisoinnin: kuluneiden vuosisatojen aikana oli maailmaan syntynyt paljon innovaatioita ja ilmiöitä, joita ei aikaisemmin ollut olemassa, joten niille piti kehittää uudet sanat. Sen kirjoitus perustui Mishnan hepreaan, ääntämys puolestaan sefardiyhteisöjen käyttämään. Sen varhaisimmat puhujat olivat kuitenkin taustaltaan itäeurooppalaisia, jiddishiä äidinkielenään puhuvia juutalaisia, minkä seurauksena siihen kotiutui paljon jiddishinkielisiä lainasanoja ja muita siitä peräisin olevia piirteitä.

Ensin hepreasta tuli aliyoiden eli tuolloisen brittimandaatin hallussa olleelle alueelle suuntautuneiden muuttoliikkeiden synnyttämien yhteisöjen, yishuvien kieli. Vuonna 1921 se nostettiin yhdeksi brittimandaatin alaisen Palestiinan virallisista kielistä (muut kaksi olivat englanti ja arabia) ja vuonna 1948 siitä tuli tuoreen nykyIsraelin valtion virallinen kieli.

Ensimmäinen hepreankielinen sanomalehti alkoi ilmestyä Israelissa 1863. Yhä nykyään ilmestyvistä sanomalehdistä Haaretzia alettiin julkaista vuonna 1918, Yediyot Aharonothia vuonna 1939, ja Maariv perustettiin vuonna 1948.

Tänään hepreaa puhuu Israelissa n. 9,5 miljoonaa kansalaista. Näistä arviolta 55 % puhuu sitä äidinkielenään. Heprean puhujia löytyy melkein saman verran myös Israelin ulkopuolelta: ulkomailla asuvien israelilaisten lisäksi nämä ovat pääasiassa sitä jo lapsesta saakka oppineita diasporajuutalaisia. Heprean kielen taitoa tarvitaan jumalanpalvelusten seuraamiseen, rukousten ja siunausten sekä Tooran kappaleiden lukemiseen.

Yhdysvalloissa, missä suurin osa maailman juutalaisdiasporasta elää, toimii seurakuntien yhteydessä erityisiä Hebrew schooleja. Nämä voivat olla joko pyhäkoulujen tapaan sunnuntaisin järjestettäviä oppitunteja tai osa juutalaisten koulujen opetussuunnitelmaa. Muualla maailmassa seurakuntien yhteydessä on monesti jonkinlaisia opetusryhmiä tai lukupiirejä ja juutalaislapset aloittavat kielen opettelun viimeistään bar/ bat mitzvaansa valmistautuessaan, jolloin heidät kutsutaan ensimmäistä kertaa lukemaan jumalanpalvelukseen kuuluva Toora-osuus.

Suomessa hepreaa on mahdollista opiskella ainakin Helsingin yliopistossa, avoimessa yliopistossa, eri kansalaisopistoissa järjestettävillä kursseilla sekä yksityisen opettajan johdolla. Tämän lisäksi Israelissa järjestetään intensiivisiä kielikouluja, ulpaneita. Ohjelmia järjestetään esimerkiksi eri yliopistojen kesäopetuksena ja niiden pituus vaihtelee muutamasta viikosta useampaan kuukauteen. Pidemmissä ohjelmissa opiskelevat lähinnä Israeliin aliyan tehneet juutalaiset, joiden odotetaan oppivan uuden kotimaansa kieli sujuvasti. Nykyään ulpaneita löytyy verkostakin.

Ihan niin kun muutkin maailmalla puhutut kielet, jatkaa heprea kehittymistään vielä tänäkin päivänä. Samoin se taistelee samoja haasteita vastaan kuin muutkin kielet – näistä merkittävimpänä englannista peräisin olevien lainasanojen ja käsitteiden yleistyminen myös israelilaisten kielenkäytössä. Heprean aseman säilymistä pyritään edistämään erilaisin toimenpitein, josta yksi on Jerusalemissa sijaitsevan hepreankielisen yliopiston (Hebrew University) yhteydessä toimiva heprean kielen akatemia. Se kehittää vuosittain suunnilleen 2000 uutta hepreankielistä sanaa vaihtoehtona vierasperäisille lainasanoille.

Heprea on yksi lukuisista kielestä, joille Etelä-Afrikan perustuslaki takaa “arvostuksen uskonnollisessa käytössä”. Puolassa heprea on vuodesta 2005 ollut yksi maan virallisista vähemmistökielistä.

Juutalainen keittiö

Ruoka on olennainen osa juutalaista kulttuuria – oli kyse sitten kosher-säädösten mukaan koko elämänsä rytmittävistä ortodokseista tai vapaampien suuntausten juhlapyhien vietosta. Monelle sekulaarillekin juutalaiselle, joiden elämässä uskonto ei välttämättä muuten näy, on tämä kulttuurinen aspekti niin tärkeä, että viikonloppua on mahdotonta kuvitella ilman perjantaina pöytään ystävien tai perheen iloksi katettavaa illallista.

Ruoankaan suhteen ei juutalaisuudessa voida puhua mistään monoliittisesta, yhtenäisestä kulttuurista. Siihen, millaisia muotoja se on saanut, on vaikuttanut niin aika kuin asuinpaikka ja sen kulttuuri – josta juutalaiset sovelsivat ruokia kosher-ruokavalioonsa sopivaksi. Oman lisänsä ovat tuoneet asuinpaikan sanelemat saatavilla olevat raaka-aineet, samoin kuin ilmasto, joka on määrittänyt, kuinka vähän vuodesta on mahdollista käyttää tuoreita aineksia ja synnyttänyt tarpeen eri säilöntämuotojen kehittämiselle. Ja luonnollisesti taustalla on aina vaikuttanut kashrut, juutalaista ruokavaliota säätelevät säännöt ja rajoitukset, joka määrittää, mitä juutalaisen on milloinkin sallittua syödä ja minkä kanssa sitä on mahdollista valmistaa ja tarjoilla (aiheesta tarkemmin täällä).

Ashenaasikeittiö

Niinpä juutalainen keittiö näyttäytyy ympäri maailmaa hyvin erilaisena. Monet elokuvista ja televisiosta tutuksi tulleet herkut kuten bagelit ja pastramileivät ovat leimallisesti amerikanjuutalaisia, joskin heidän juurensa ovat perinteisesti itäisessä Euroopassa. Sieltä peräisin olevista yhteisöistä ovat kotoisin mm. kugelin, kanakeiton ja gefilte fishin kaltaiset klassikot, joskin viimeksi mainitusta on niin unkarilaisilla, liettualaisilla kuin galitzialaisilla (nyk. Ukrainan alueella)  omat makeudeltaan vaihtelevat versionsa.  

Juutalaista historiaa on luonnehtinut sorto ja syrjintä sekä näistä seurannut köyhyys. Perheet olivat myös tyypillisesti isoja, jotka täytyi kyetä ruokkimaan mahdollisimman edullisesti. Tämä näkyy väistämättä myös eri alueiden perinneruoissa. Esimerkiksi kylmässä ja lyhyen kasvukauden omaavassa itä-Euroopassa ashkenaasikeittiön perustan muodostivat kaali, peruna ja muut juurekset kuten punajuuret, joita oli mahdollista kasvattaa itsekin. Niin ikään kalaa oli mahdollista pyydystää itsekin ja sitä myös säilöttiin.

Lihaa oli mahdollista nauttia lähinnä sapattina ja juhlapyhinä ja silloinkin se täytyi hankkia kosher-teurastajalta/ lihakauppiaalta. Perinteisissä resepteissä käytettävät ruhonosat ovatkin tyypillisesti niitä halvempia ja siksi (ihan viime aikoihin saakka) ylenkatsottuja. Näihin kuuluu pitkää kypsennystä vaativat, sitkeämmät lihat kuten tuntikausia haudutettuun brisketiin käytetty naudan eturinta sekä sisäelimet, kuten kananmaksa, joka eri muodoissaan (chopped liver eli hienoksi hakattu seos tai sileäksi jauhettu kananmaksapatee, -pasteija- tai mousse.) on etenkin vanhempien sukupolvien suurta herkkua. Myös maitotuotteita käytettiin runsaasti, koska niitä oli mahdollisuus hankkia ja valmistaa omista lähteistä.

Sefardikeittiö

Sefardijuutalaisten perinneruoat heijastelevat puolestaan eteläisen Euroopan ja Välimeren alueiden ruokaperinteitä ja mahdollisuuksia. Niinpä ruokatarjonta raaka-aineineen on tuttua muista alueen kulttuureista: munakoisoa eri muodoissaan käytetään paljon, samoin tuttu näky ovat filotaikinakuoreen leivotut piiraat kuten burekat ja baklavan kaltaiset makeiset, sekä halkaistut ja esimerkiksi lihalla täytetyt ja sen jälkeen tomaattipohjaisessa kastikkeessa kypsennetyt vihannekset. Juutalaisten sosioekonominen asema ei sefardienkaan keskuudessa ollut kummoinen, mutta ilmanalan ansiosta tuoreita raaka-aineita oli paremmin saatavilla, samoin kuin mausteita ja yrttejä – ashenaaseilla oli käytössään lähinnä suola (ja pippuri).

Oman vivahteensa eri alakulttuurien kulinaristiseen kehitykseen tuovat myös sapatin säädökset. Sapattina ei ollut sallittua valmistaa ruokaa, mutta sitä oli kuitenkin syötävä. Niinpä sapattina tarjoiltavan ruoan tuli olla etukäteen valmistettavissa olevaa (erilaiset kylmät ruokalajit kuten salaatit ja tahnat) tai itsestään valmistuvaa. Näin syntynsä saivat erilaiset padat, jotka esim. ashkenaasijuutalaisten asuttamissa kyläyhteisöissä laitettiin hautumaan yhteiseen isoon uuniin, joka oli kuumennettu ennen sapattia ja missä ne sitten tuntien saatossa hautuivat valmiiksi. Ashkenaasikeittiössä pata sai nimekseen cholent, sefardien parissa vastaava ruokalajia kutsuttiin adafinaksi (tai, kuten Marokossa, dafinaksi).

Marokonsefardien keskuudessa tietyt erikoisruoat kuuluivat erottamattomasti tiettyihin omaleimaisiin juhlapyhiin, joita vietettiin vain heidän keskuudessaan. Tunnetuin näistä on mimouna, välittömästi pesachin jälkeen vietettävä juhla, jonka päätähti on mufleta-letut.

Mizrahikeittiö

Mizrahi tarkoittaa kirjaimellisesti itäistä, joten heidän kulinaristiset perinteensä heijastelevat mizrahijuutalaisten asuinseutuja Pohjois-Afrikassa, Lähi-idässä sekä Keski-Aasiassa. Näillä alueilla on rikkaat ja historian saatossa paljon vaikutteita saaneet ruokaperinteensä, joten mizrahikeittiö on tunnettu etenkin mausteistaan. Tuoreet yrtit eivät ole vain koriste, vain runsaissa määrin käytetty raaka-aine. Sitruunan lisäksi granaattiomenaa (niin sen siemeniä, mehua kuin siitä tehtyä siirappia) käytetään paljon, joten makumaailma on myös muita vivahteikkaampi. Ruokavalio on myös yleisvaikutelmaan keveämpi.

Vaikka niin hedelmiä kuin kasviksia on saatavana tuoreina, niitä myös pikkelöidään paljon ja tarjotaan aterian osana. Pohjois-Afrikassa ruoanlaitossa (esim. erilaisissa padoissa ja kanaruoissa) käytetään myös paljon säilöttyä sitruunaa. 

Riisiä ja palkokasveja, kuten erilaisia papuja käytetään paljon, mutta myös etenkin lammasta ja kanaa sisältävät liharuoat ovat herkullisia. Koska tuoreita raaka-aineita kuten vihanneksia ja hedelmiä oli lämpimissä maissa mahdollista saada käytännössä vuoden ympäri, on pöydässä usein lajitelma erilaisia salaatteja ja palkokasviperäisiä tahnoja. Eri keitot (kuten kubbe) ovat suosittuja.

Yksi mizrahikeittiön erikoispiirteistä on myös se, että leivät ovat yleensä koostumukseltaan kevyempiä kuin challan kaltaiset limput: Suomessakin tunnettuja ovat ainakin pita-leivät sekä laffan kaltaiset, isot, ohuet lättyset, joita molempia myös täytetään kokonaisiksi aterioiksi.

Israelin keittiö

Koska israelilaiset ovat etniseltä taustaltaan mitä kirjavin kansa, on itsestään selvää, että se näkyy myös maan ruokatarjonnassa. Tästäkin syystä se on mitä hukuttelevin kohde ruokamatkailijalle.

Kaikki hotellit tai ravintolat eivät suinkaan ole kosher, mutta suuri osa (etenin isommista hotelleista) on. Tiivistettynä tämä tarkoittaa sitä, että niissä tarjoillaan vain liha- tai maitopohjaisia ruokia. Hotellien ja täysihoitoa tarjoavien paikkojen kohdalla aamiaisella tarjotaan yleensä maitotuotteita (ja kalaa). Lounas voi olla maitoa tai lihaa, mutta illallinen on yleensä lihapohjainen. Joka aterialla on tarjolla runsaasi kasviksia eri salaattien ja tahnojen (kuten kikherneistä tehty hummus, munakoisoista tehty baba ganoush, mausteinen tomaattipohjainen matboucha), minkä vuoksi kasvissyöjätkään eivät joudu kärvistelemään.

Israelilaisten ruokavalio on siis varsin kevyt, kasvispainotteinen ja terveellinen. Melkeinpä joka kadukulmasta löytyy pähkinöitä ja siemeniä (etenkin auringonkukka) myyviä pikkukauppoja, sillä israelilaiset rakastavat niiden napostelua. Kadut ovat myöskin täynnä mitä eksoottisemmista tuorepuristettua mehua myyviä kojuja – granaattiomenan mehu on kotikeittiössä käytännössä mahdotonta tehdä, mutta näin tuoreena sitäkin herkullisempaa.

Torit ovat käymisen arvoisia paikkoja jo loputtoman tarjontansa vuoksi, mutta vilkkaudessaan ja värikkyydessään ne ovat kiehtova paikka seurata paikallista elämää. Niiden yhteydessä ja lähiympäristössä löytyy myös aina kokeilemisen arvoisia ravintoloita. Tunnetuimmat ruoat tuppaavat olemaan katuruokaklassikoita, joiden ehdoton ykkönen on täytetyt pitaleivät. Niitä saa niin falafelilla, shawarmalla (lihaa) kuin (kana)schnitzelillä täytettyinä. Kokeilemisen arvoinen on kuitenkin myös paikallinen erikoisuus sabich: munakoisolla, hummuksella (tai tahinilla), keitetyllä kananmunalla täytetty ja pikkelöidystä mangosta tehdyllä amba-kastikkeella kruunattu leipä.

Kuten arvata saattaa, myös ravintolatarjonta on laaja. Israelista löytyy paljon mm. jemeniläisiä, etiopialaisia, kurdijuutalaisia ja armenialaisia ravintoloita – jopa yksi suoraan Raamatusta ruokalajeihinsa innoituksen saava ravintola.

Heräsikö sinussa into päästä kokeilemaan juutalaisen keittiön antimia ihan käytännössä? Pian avaamme osion, josta löydät valikoiman eri puolilta maailmaa olevia reseptejä kotikeittiössäsi kokeiltavaksesi!