Juutalaisuuden kielet

Raamatun heprea

Juutalaisuuden tärkein kieli on aina ollut heprea, se sama, jota Israelin kansa jo tuhansia vuosia sitten puhui. Se kuuluu seemiläisiin kieliin, sen kanaanilaiseen haaraan. Muita tähän haaraan kuuluvia kieliä ovat moab, puuni sekä foinikia. Kieliä puhuttiin aikanaan nyky-Israelin alueella, Syyrian rannikolla sekä joissan Välimeren alueella sijainneissa yhteisöissä. Näistä on tänään jäljellä vain heprea.

Vanhimmat säilyneet esimerkit kirjoitetusta muinaishepreasta ovat peräisin 1000-luvulta ennen ajanlaskua. Meidän tänään Raamatun hepreaksi kutsuma kieli pysyi juutalaisen kansan puhuttuna ja liturgisena kielenä ainakin 200-luvulle jaa. Se on myös kieli, jolla käytännössä koko Tanakh kirjoitettiin.

Sitä seuranneet uskonnolliset kirjoitukset, Mishna, Gemara (eli näiden yhdessä muodostama Talmud) sekä Midrash, on puolestaan kirjoitettu ns. mishnaisella heprealla sekä aramealla. Aramea on Assyrian kuninkaiden aikana arvostetuksi noussut seemiläinen kieli, joka levisi käyttöön myös mm. Mesopotamiassa, Lähi-idässä ja jopa Arabian niemimaalla. Juutalaiset alkoivat omaksua sitä ollessaan maanpaossa Babyloniassa ensimmäisen temppelin tuhon jälkeen. Heprean puhekäytön alkaessa hiipua 200-400-lukujen välillä sen korvasi aramea.

Hepreaa pysyi vielä keskiajalla liturgisessa käytössä, minkä lisäksi sillä kirjoitettuun rabbiinisia tekstejä sekä runoutta. Arkikäytössä juutalaiset kuitenkin käyttivät eri puolilla diasporaa puhuttuja kieliä, joskin niistä omat kielensä kehittäen.

Diasporan kulttuurikielet

Lähi-itään, Pohjois-Afrikkaan ja muihin arabimaihin ja arabian kieltä käyttäneiden kansojen pariin asettuneiden juutalaisten, mizrahien, kulttuuriseksi kieleksi kehittyi juutalaisarabia, joka ajasta ja paikasta riippuen oli joko lähinnä yksi paikallisesti puhutun arabian murteista tai heprean aakkostolla kirjoitettu oma klassiseen arabiaan perustuva kielensä.

Etelä-Eurooppaan, pääosin Espanjaan ja Portugaliin, asettuneet juutalaiset, sefardit,  omaksuivat kielekseen ladinon, vanhaan espanjaan perustuvan, mutta heprealaisin aakkosin kirjoitetun kielen. Aikojen saatossa kieli jäi unholaan, mutta 2000-luvulla sitä on taas yritetty elvyttää, tällä kertaa myös latinalaisin aakkosin kirjoitettuna. Hyvin arkaaiseen espanjaan perustuvana siitä löytyy paljon piirteitä, jotka modernista espanjan kielestä ovat jo hävinneet.

Itäiseen ja Pohjoiseen Eurooppaan asettuneet juutalaiset tunnetaan ashkenaaseina. He muodostivat suuria yhteisöjä etenkin Puolaan, Liettuaan, Unkariin, Latviaan ja Romaniaan. Liturgisessa eli jumalanpalveluskäytössä hekin jatkoivat heprean käyttämistä, mutta muuten he käyttivät jiddishiä, keskiaikaiseen saksaan perustuvaa kieltä, jota niin ikään kirjoitetaan heprealaisin kirjaimin. Nimensä se sai puolan ”juutalaista” tarkoittavasta sanasta Yid. Heikot elinolot ja juutalaisiin kohdistuvat sortotoimet saivat vuosisadan vaihteessa monet emigroitumaan Yhdysvaltoihin, mihin syntyneen juutalaisyhteisön parissa jiddish nousi merkittäväksi kulttuurikieleksi, jolla julkaistiin lehtiä ja tuotettiin teatteria. Tämä oli merkittävä syy siihen, että jiddish selvisi holokaustin jälkeenkin, jossa lähes koko sitä Euroopassa puhunut väestö murhattiin. Tänään se on yhä tiettyjen ultraortodoksiryhmittymien arjessaan käyttämä kieli niin Yhdysvalloissa kuin Israelissa.

Nykyheprea

Israelin uudelleen perustaminen on vertailukohtia vailla oleva ihme. Sitä samaa on myös sen kielen, heprean elvytys. Vastaavaa; näin suuren mittaluokan puhekäytöstä hävinneen kielen elvyttämistä ei ole ihmiskunnan historiassa nähty.

Juutalaisen kansallisaatteen vahvistumisen myötä oli selvää, että yhteiseen kotimaahansa diasporasta palaava kansa tarvitsisi oman kielensä. Käytännössä yhtä selvää oli, että tämä kieli olisi heprea. Tämän suuryön otti 1800-luvun lopulla hoitaakseen Eliezer Ben-Yehuda, jota voidaan pitää nykyheprean isänä. Työ oli massiivinen urakka ja piti sisällään niin sen kieliopin formalisoinnin kuin sen sanakirjan standardisoinnin: kuluneiden vuosisatojen aikana oli maailmaan syntynyt paljon innovaatioita ja ilmiöitä, joita ei aikaisemmin ollut olemassa, joten niille piti kehittää uudet sanat. Sen kirjoitus perustui Mishnan hepreaan, ääntämys puolestaan sefardiyhteisöjen käyttämään. Sen varhaisimmat puhujat olivat kuitenkin taustaltaan itäeurooppalaisia, jiddishiä äidinkielenään puhuvia juutalaisia, minkä seurauksena siihen kotiutui paljon jiddishinkielisiä lainasanoja ja muita siitä peräisin olevia piirteitä.

Ensin hepreasta tuli aliyoiden eli tuolloisen brittimandaatin hallussa olleelle alueelle suuntautuneiden muuttoliikkeiden synnyttämien yhteisöjen, yishuvien kieli. Vuonna 1921 se nostettiin yhdeksi brittimandaatin alaisen Palestiinan virallisista kielistä (muut kaksi olivat englanti ja arabia) ja vuonna 1948 siitä tuli tuoreen nykyIsraelin valtion virallinen kieli.

Ensimmäinen hepreankielinen sanomalehti alkoi ilmestyä Israelissa 1863. Yhä nykyään ilmestyvistä sanomalehdistä Haaretzia alettiin julkaista vuonna 1918, Yediyot Aharonothia vuonna 1939, ja Maariv perustettiin vuonna 1948.

Tänään hepreaa puhuu Israelissa n. 9,5 miljoonaa kansalaista. Näistä arviolta 55 % puhuu sitä äidinkielenään. Heprean puhujia löytyy melkein saman verran myös Israelin ulkopuolelta: ulkomailla asuvien israelilaisten lisäksi nämä ovat pääasiassa sitä jo lapsesta saakka oppineita diasporajuutalaisia. Heprean kielen taitoa tarvitaan jumalanpalvelusten seuraamiseen, rukousten ja siunausten sekä Tooran kappaleiden lukemiseen.

Yhdysvalloissa, missä suurin osa maailman juutalaisdiasporasta elää, toimii seurakuntien yhteydessä erityisiä Hebrew schooleja. Nämä voivat olla joko pyhäkoulujen tapaan sunnuntaisin järjestettäviä oppitunteja tai osa juutalaisten koulujen opetussuunnitelmaa. Muualla maailmassa seurakuntien yhteydessä on monesti jonkinlaisia opetusryhmiä tai lukupiirejä ja juutalaislapset aloittavat kielen opettelun viimeistään bar/ bat mitzvaansa valmistautuessaan, jolloin heidät kutsutaan ensimmäistä kertaa lukemaan jumalanpalvelukseen kuuluva Toora-osuus.

Suomessa hepreaa on mahdollista opiskella ainakin Helsingin yliopistossa, avoimessa yliopistossa, eri kansalaisopistoissa järjestettävillä kursseilla sekä yksityisen opettajan johdolla. Tämän lisäksi Israelissa järjestetään intensiivisiä kielikouluja, ulpaneita. Ohjelmia järjestetään esimerkiksi eri yliopistojen kesäopetuksena ja niiden pituus vaihtelee muutamasta viikosta useampaan kuukauteen. Pidemmissä ohjelmissa opiskelevat lähinnä Israeliin aliyan tehneet juutalaiset, joiden odotetaan oppivan uuden kotimaansa kieli sujuvasti. Nykyään ulpaneita löytyy verkostakin.

Ihan niin kun muutkin maailmalla puhutut kielet, jatkaa heprea kehittymistään vielä tänäkin päivänä. Samoin se taistelee samoja haasteita vastaan kuin muutkin kielet – näistä merkittävimpänä englannista peräisin olevien lainasanojen ja käsitteiden yleistyminen myös israelilaisten kielenkäytössä. Heprean aseman säilymistä pyritään edistämään erilaisin toimenpitein, josta yksi on Jerusalemissa sijaitsevan hepreankielisen yliopiston (Hebrew University) yhteydessä toimiva heprean kielen akatemia. Se kehittää vuosittain suunnilleen 2000 uutta hepreankielistä sanaa vaihtoehtona vierasperäisille lainasanoille.

Heprea on yksi lukuisista kielestä, joille Etelä-Afrikan perustuslaki takaa “arvostuksen uskonnollisessa käytössä”. Puolassa heprea on vuodesta 2005 ollut yksi maan virallisista vähemmistökielistä.