Juutalaisuuden pyhät kirjat

Juutalaisuus perustuu kristittyjen Vanhana Testamenttina tuntemaan kirjaan, heprealaiseen raamattuun. Juutalaisuudessa sitä kutsutaan Tanakhiksi, joka on akronyymi ja tulee hepreankielisistä nimityksistä eri luokille, joihin erilaiset tekstit jaotellaan. Ryhmiä on kolme: Torah (eli viisi Mooseksen kirjaa), Nevi’im eli profeetat sekä Ketuvim eli kirjoitukset.

Vanhinta rabbiinisen ajan kirjallisuutta edustaa Mishna, Judah ha-Nasin 200- ja 300-lukujen vaihteessa koostama kokoelma suullisena tietona periytyneestä oraalisesta Toorasta, joka pitää sisällään tuntemuksen niistä juutalaisia koskevista laeista ja määräyksistä, joita ei ollut tallennettu kirjallisesti kanonisoituun Tooraan.

Yhdessä Gemaran kanssa Mishna muodostaa kokonaisuuden nimeltään Talmud. Gemara on kokoelma rabbien tulkintoja ja keskusteluita Mishnasta.

Talmud on siis Tanakhin jälkeen juutalaisuuden uskonnollisen kirjallisuuden merkittävin teos sekä halakhan, juutalaisen uskonnollisen lain auktoriteetti. Näitä on olemassa kaksi: n. vuonna 500 koostettu Babylonian Talmud sekä vanhempi ja suppeampi, Israelissa arviolta vuosien 350-400 välissä koostettu Jerusalemin Talmud. ”Talmudista” puhuttaessa viitataan yleensä Babylonian Talmudiin, joka on mittava ja elinikäiseen oppimiseen kannustava hanke: kaikkiaan 38 kirjan laajuinen teos koostuu yhteensä liki 3000 tiheästi molemmin puolin kirjoitetusta sivusta.

Midrash puolestaan on Talmudia selittävä, tarkentava ja tulkitseva teos. Varsinaisen, eri rabbiinisten auktoriteettien vuosina 400–1200 laatimista kirjoituksista kootun teoksen lisäksi on olemassa myös muuta midrashista kirjallisuutta.